Timantit liikkeellä
Etusivu Valmennan Runoilen Suren Rakastan Olen Älä nujerru


Timantit liikkeellä
Älä nujerru on kirja, jota voit lukea tältä sivulta. Vieritä sivua alaspäin ja koska tämä on kirja, uusin eli viimisin kirjotus on alimpana alhaalla. Aika ajoin luen äähneen valhmiit luvut videolle, linkit luettujen kohtien perässä. Rakhaat ihmiset, tervetuloa seuraahmaan kirjan syntyä, projekti on yhteinen:
___________________________



ÄLÄ NUJERRU



Alkurukkous

Olkhon tämä kirja kiitokseksi elämälle. Soikkoon tässä kiitoksessa se ikiaikanen sävel, joka pohjimmilttaan soi kaikessa, koko ihmiskunnan yhteisessä elämänlaulussa.

Puhukhon tässä kirjassa valon ja toellisuuen ääni.

Son minun sielu, joka soittaa ja laulaa minun elämänlaulua näissä kirjan jutuissa, runoissa, kirjheissä ja tarinoissa niinko läpäisyperiaatheella syksysin vettyvä suo. Niinko kevhäisin lehtheen puhkeava uuistuva koivumettä. Niinko kesässä kypsyvä viljapelto. Niinko talven kirkas tähtitaivas, josta ei puutu yhthään tähteä.

Kiittävin, kunnioittavin ja rakastavin terhffeisin Hilkka Anneli Laronia. Kaikilla ihmisen oikeuksilla.


Sivujen alkuun tästä


1. Kirjan alku

Soli 30.7.21 komie yhtäkkiä keksin hyväksyä ajatuksen kirjasta. Samantien jaoin eri somealustojen omila sivuila kysymyksen, jatkanko ens talvena tupetuksia eli niitä minun höpinävideoita vai höpisenkö kirjan.

Parissa kolmessa päivässä (30.7.-1.8.21) tuli eri someissa kymmeniä ääniä kirjalle enämpi, mutta vielä enämpi, että jatkaa yhessä tupetuksien kans eli teen kirjaa ja videoita, en tiä tarkemmin, elämä kertoo ja näyttää. Kiitos ihmisetko ootta olemassa!

Sitte sometin 2.8.21 samalla helppouella näin: Eisolepokamikhänko ottaa ja skriihvauttaa ylös sitä, mitä elämä antaa ja poimia siittä sitte siihen kirjhaan, nimiki tuli miehleen just nyt: Älä nujerru!


Sivujen alkuun tästä


2. Hoksaukset

Ja heti alkhuun 3.8.21 noin vain keveästi ja nopeasti syämmestäni poimin ja kuutioin seuraavat ajatusaihiot:

En samaistu kirjan tekemisseen enkä stressaa vaan iloitten ja nauttin tästä kirjottamishommasta.

En itte ole kirjahöpinäni, en ole siis mikhän, olen vain tämä, joka kirjottellee, jolla tämmönen nimi, nämät silmät, tämä pää ja syän ja höpisemisen ja julistamisen ilo.

En kilpaile enkä vertaa ja jos huomaan semmosta ittessäni, löysään ja kiitän. Ja kuinka onnellisena ja ilosena kiitän teitä, tethän sitä äänestittä kirjan puolesta. Inspiroijjun just teistä ja elämästä muutenki ja sen mukhan skriihvauttelen.

Kirotusvihreet tullee kaupan päälle ja murtheella tietenki monggertaen.


Sivujen alkuun tästä


3. Kiitosko soot minun elämässä

Alun alkaen kirja alko sillonko sie Rauno ja sitte sie Maarit ja tet muut heti perhhään yhen kuvatekstin kohala kehotitta tekehmään höpinöistäni kirjan. Siinä sitte aloin kokehmaan kysymystä, oisko siinä sittekki joku pointti, tehä kirja.

Ja miehän oon ollu aina kova kirjottelheen ja loruja lurittelheen ja saanu paljon kirjaehotuksia aivoitteluistani, joten nyt olen sitte kypsä kirjottaan kirjan, jee.

Ja heti ymmärsin, että kirjotan höpinäkirjani julkisesti. Että haluan jakkaa kaiken saman tien julkisissa someissani.

Ymmärsin, että tartten sinua ja teitä ihmisiä, joilta koko ajan opin, joihin nojaan, jokka annatta mulle voimaa, vaikkei mithän tykkäilyjä tuliskhaan ja vaikka tulis tai ei tulis mitä-vain-pallautetta, kaikki on tarpheen ja rakennuspuuksi kirjalleni.

Iso kiitos pallautteista kysyjille, vastaajille ja kannustajille, joita on muutenki ympärilläni ja elämäni varrella ollu monia, kaikki tet ootta koko kirjaidea-aihionki voima ja valta.

Tootta kaikki ihmiset sanoiksi ja lausseiksi vahvistumisen syy ja seuraus, ootta kirjani tukena ja takana, ilman teitä tämä projekti eijjois ees alkanu eikä syntyny, kiitos!

- hilkkapien


Sivujen alkuun tästä


4. Onnea päihväästi

Elämä on pitkä ja monipuolinen keissi,
ihastuttava taphaus kerrassaan.
Elämä on monipolvinen polku
ja elämässä on monta monessa.

Molhan kaikki täälä porukalla,
kukhan ei jää yksin,
on syämmen äiti ja isä,
on se pieni minä, joka olthiin kerran,
on tuo ihana naapuri
ja se työkaveri.

Yhessä meän ajatukset kirkastuu
ja elämän rikhauet monin kertaistuu.
Jako hommat jummiutuu,
silläki on oma lahjansa,
meile ei tapahu mithän turhhaan.

Elämäkös tämä päivä sen kanssa,
ettei meile tapahu mithän turhhaan.
Annama sen olla mielen pohjala,
että meilei ikinä koskhaan tapahu mithän turhhaan.

(19.8.21 klo 9:04)


Sivujen alkuun tästä


5. Kaipuu

Net kirjotti sieltä jostaki,
olkaa sielä, missä ootta,
älkää lähtekö minnekkään,
katoma sitte.
Ja sitte tuli,
suru tai ilo.

Onko meilä ylisukupolvinen trauma,
ootama aina jotaki,
järjestämä ittemme oottaan,
oottaan parempaa,
oottaan, että pääsemä kotia.
Takasin kotia.

Meilon kaikila koti,
jostolema lähtehneet.
Son meissä vieläki.
Son se, että olema yhtä kaiken kans.

Jos meiloli äiti, joka meitä vauvana hoiti,
olima yhtä äitin kans, täysin yks yhtheen.
Ja vaikkei ois ollu äitiäkkään,
olima silti yhtä kaiken kans.
Emmä kokenu erillisyyttä.
Emmä yksinäisyyttä.

Emmä ees osahneet kaivata.
Ei ollu ikävää.
Olima siinä, missä olima,
semmosinako olima.

Ja siittähänse sitte löyty,
ihan liki, meän sisältä,
kumma värähys, joka kasvo
ja kohta jo täys huuto,
meihin tuli nälkä ja jano
ja sitäpä sitte on riittäny!

(20.8.21. klo 10:49)


Sivujen alkuun tästä


6. Hei Isä ja Aatto!

Eilen tuli se puhelu, jota olin jo tieny oottaa. Matti soitti, puoli tuntia sitte ja mie sanoin, joo ja sitte met vain itkimä puhelimessa.

Aatto, rakas Aatto veljesti ja meän rakas ja ihana Aatto-setä on lähteny sinne toissiin ulottuvuuksiin. Sinne minne tet jo niin monet rakhaat ootta menheet.

Ja kuinka monista meistä täälä matkaa jatkavista tuntuu, että moomako pikkulintuja, jokka vielä vaappuu täälä seuraavilla oksilla laulaen kukin sitä ommaa lauluamme.

Ja tämmösinä päivinä lauluissa on syvempi syämmen sävy. Met laulama kiittäen, itkien, muistaen ja ihmetellen hiljaa elämän ihmeellisyyttä ja kauhneutta.

Täälä met laulujamme jatkavat nyt henggitämä ja teän täältä jo lähtehneitten laulut on sielä ulottuvuuksissa, joita met voima vain aavistaa usvaisten rantojen äärellä ja tietäen, että kaikki hyvin, pärjäihlään.

Pärjäihlään, sillainhan met sanoima, net sanat mie teiltä sain.

Sillain met sanoima Aatonki kansko sie isä, olit lähteny, itkimä puhelimessa ja sanoima, pärjäihlään.

Nyt Aattoki on lähteny, hyvä rakas ihminen on lähteny.

Sillon Lapinsoan aikhaan Aattoki oli, ko läppi vielä oli, niin läpit oli keikkunu Tornionjoen rantatörmillä ja sie isä, olit kulkutautisairaalassa ja päätyny Ruothiin evakkoon ja olit hukassa perhheeltästikki. Ja lopulta kaikki löyty ja pääsittä soalta säästynheesseen kottiinne. Tavaroita, huonekaluja, seiniä ja syänaloja tärvelty.

Mummo kerto sitäkiko sie Aatto olit kerran pikkusena ollu kaoksissa ja löytyny heinikosta sieltä saaren rannasta, olit levähtäny pikkupäiväunetko oli väsy sauttanu.

Elämä kuletti sinua Aatto eripuolila töissä ja sitte löysittä Annin kans toisenne ja nyt Aatto ja Anni ootta kumpiki sielä, missä ehkä teilon taas kaunis koti ja se toistenne rakastava, hellä, kaunis, teeskentelemätön kunnioitus ja rakkaus.

Ja minun syämmessä on aina paikka, jossa sie Aatto oot, sielä on se kultanen risti, jonka sain sultako kävin rippikoulun. Sielä on net kiitokset ja muistot, ko sain paljon isompiaki maallisia lahjoja sulta. Ja seki kaikkiko elämä murjo ja itkettiin puhelimessa.

Sie Aatto rakensit rauhaa ja puhuit kauhniisti ihmisistä ja asioista. Jopako olit kuullukko mie ratiossa höpisin omiani, ymmärsit, vaikket ehkä ollu sammaa mieltä.

Sinussa on ihmisen mallia mulle, rehellistä, ahkeraa, inhimillistä, monipuolista ja - epäitsekästä ja kunnioituksella rakastavvaa ja rakastettavvaa.

Kaikki hyvin, taivas on sininen, mettät kasvaa ja joki virtaa.

Rakhauella sinua Rakas Aatto-setä kiittäen ja muistaen Hilkkapien!

(22.8.2021 klo 11:19)


Sivujen alkuun tästä


7. Meilon jo matkaliput

Älä anna periksi.
Älä sule suutasti, ko kukhan ei ymmärrä.
Älä vaikerra vaivojasti.
Älä sie freistaa jaaritella selityksiästi,
kuinka maailma on ryöttä ja ruma.
Älä saarnaa meile, kuinka soot yrittäny
olla hieno ja hyvä.
Älä sano, että oot tukkonen,
kuinka aina piättelet,
jämähät, väsyt ja oot ittehillintää täynä.
Sullon tylsää, autiota ja liian hiljasta,
oot umpikyllästyny
ja maailma vaaroja täynä.

Älä siltikkään anna periksi,
son ensimmäinen vaihe.
Älä anna periksi.
Älä, vaikka merkitykset katoaa
ja sulta meinaa puota kinthaat käestä,
älä silti anna periksi.

Tullee uus hetki,
anna uuelle mahollisuus,
anna seuraavan hetken tua valoa,
anna valon tulla,
varovasti näkyä, ees häämöttää.
Näe se valo, joka on.

Minun sisko näkkee ussein valon,
se sannoo, näin valon,
näen valon, tai jostaki muusta ihmisestä,
se näki valon.
Annama mekki valolle mahollisuus.
Siltikki valolle mahollisuus,
vaikkois sumusta ja harmaata,
vaikkois kipeää ja pimeää.

Net lähti Karjalasta
ja ostit läpilekki junaliput.
Junaliput evakkojunhiin,
vaikka rahakki loppu niihin lippuihin
ja vaikka ainaki läpit ois saanu
följätä matkassa ilman piljettejä.

Meän junat kulkee jo,
sirkus mennee täyttä päätä
ja meilon narrin kaapu, pellen naamari
ja poskella kyynel.
Näissä meän karnevaaleissa on tukiköyet irti
ja elämäntivoli kulkee ja keikkuu,
valot näkkyy ja välkkyy,
nauru raikuu ja itku kaikuu.

Kaiken met voima menettää.
Kaikki on vain lainaa.
Jää vain valo.
Niinko jääkaapin valo,
jos meile on jääny ees jääkaappi.
Jää syähmeen toihveet ja tieto,
ettei kukhan pääse pakhoon
valon kajastusta
eikä oman syämmen ääntä,
nei katoa eikä vaikene.
Syämmensä ääntä voi vain yrittää vaijjentaa,
olla kuuntelematta, mutta kaikki meissä kuulee sen äänen.

Ja syänki pelkää,
se pelkää yksinäisyyttä,
tuskaa ja hättää.
Ja se tietää, että joka hetki on tärkeä.
Joka hetki on ainutlaatunen,
pieni osa elämän täyttymystä.
Elämän totteutumista.

Pettymykset ja iskut syän kestää.
Vain rakastamista, uskoa ja unelmia
siltä ei saa viä.
Syämmelle pittää jättää toivo.
Toivo, että meilon matkaliput sinne,
missä kaikki on hyvin
ja pärjäihlään.

Joka syän tietää,
että pimmeimmänki hetken jälkheen
tullee auringon nousu
ja siinä syänten valotietosuuessa
meän elämä jatkuu.
Aina vain jatkuu,
tällä ja tuolla puolen ajan.

(24.8.21 klo 10:45)


Sivujen alkuun tästä


8. Mites met luulemaki niin paljon

Että meilois tulossa parempi
huominenko mitä tänhään on.
Tulis joku ikiseesteinen maailmanrauha.
Päättäjät ois jonaki päivänä jotenki parempia.
Ettois aina vaan ihana intiaanikesä
ja rakhaat ihmiset nurmikolla meän kans
kahvin tuoksussa
porisemassa heinänteosta
mukavala äänellä.

Meilon tänhäänki syytä kiittää.
Siunata ittemmä ja toiset ihmiset.
Kiittää ja toivottaa hyyää vointia
niinkö emmä ikinä ennää toista näkis
tai sitte itte huomista kokis.

Huomista ei tiä kukhan.
Aavistaa ja kuunnella etiäisiä
tietekki voi.
Elämänkokemuksella viisastella,
kunnes tullee aamunkoi.
Tutkimuksilla perustella
ihan niinko tiedeyhteisöt tekkee ja puntaroi.
Syvimmältä tottuuellisuuelta se kuitenki soi,
että emmä met tiä paljon mithän.

Siinäköhän soisse ihmiselämän onni,
ilo ja voima,
mielenrauha ja järjen kirkhaus,
että emmä alkas tietähmään,
emmä luulis emmäkä uskois mithän.
Ihmeteltäs vain.
Emmäkä pitäs muita jumaliako
rakhaus ja toellisuus.

Käviskösse elämä sillon yksinkertaseksi,
auktoriteetit katoais,
mediat ei puhus,
vois muuttaa maalle
tai ellää onnellisena
kaupungin kainalossa niinko oikea kani.
Tehä ihan itte omat pikkuvalintansa,
omala päällä ja omala syämmellä,
kaikila omila ihmisen oikeuksillansa.

Valinta on sinun kohala sinun
ja minun kohala minun,
elänkö filmaattisissa haahveissa,
tietäjäin rooleissa,
menestyjien tarinoissa,
opetetuissa kuvitelmissa,
muistojen mielikuvamaailmoissa,
uutisvirtojen toistopalveluissa,
ja koko ajan se toellisuus oottas
siinä vieressä,
ihan liki
niinko suutarin piki
nahkakengän pohjassa,
koko ajan matkassa,
antamassa parastaan,
tässä ja nyt
ja valinta on meän
itte kenenki oma.

(25.8.21 klo 11:52)


Sivujen alkuun tästä


9. Kauampa siinä meni

Ennenko mie käsitin, ettei mullole tietoa, ei minun piä puhua tietämisistä sillain, että tiedekki sen tojistaa. Enhän mie tiä.

Ko mie oiken tarkasti aattelen, mie en tiä, mitä tai miten joku asia on.

Huh, mikä helpostus. Miehän olen ollu väärällä foorumilla, mitäpä mie tiän misthään, en mithään.

Huh huhko mulle tuli vappautunu, keveä mieli, vappaa ja ilonen. Miepä alanki nyt vaikka siivoahmaan.

Siivoan rauhassa ja hithaasti ja katomapa sitte, miellekkä alama.

Kiitos ja kunnia teile, joile kunnia kuuluu, tiedeihmiset ympärilläni ja medioissa, en teitä ole riistämässä, minun pittää vaan vähän tutkia, missä mie oiken olen heilunu luulemisteni kans.

- hilkkapien, niin pieni.

(la 4.9.21 klo 11:10)


Sivujen alkuun tästä


HOX - Äänikirja luvuista 1-9

Luen äähneen tekstit tähän asti semmosenako noli sillon lukuhetkellä 8.9.21. Video täällä!


Sivujen alkuun tästä


10. Maksamme hintaa

Kuinka helposti alan selittään, miten moon johonki ajatukseen päätyny. Etten oo jotaki tehny. Kuinka oon jotaki, jotenki, jostaki. Selitän niinko syyllinen.

Mikä ihme minua ajjaa. Enkös mole nokko yrittäny olla hyä ihminen, niin ja siisti ja kaunis. Yrittäny olla parhaillani, antaa parastani.

No tuossa on alkuasetukset sillain, ettei mikhän kelpaa, en riitä ja itsekritiikki sekottaa lopunki pään.

Toellisuus on lakanu puhumasta. Toellisuutta ei kuulu eikä näy. Ei yllä minun aivoihin eikä syähmeen. Yritän niin kovasti olla hyä ja kaunis. Olla kunnolla.

Yritän, valvon, vekslaan, väännän. Väsyn. Pelkään. Uhmaan. Kärsin ja taistelen etheenpäin aivanko kömpelö hämähäkki isossa, sakeassa ja sekasessa hämähäkin verkossa. Ja se verkko sekottuu minhuun ja minun elähmään koko ajan. Se verkko on niinko minun koko elämä. Niinko minun elämä ois harmaa, sekasotkunen, kaikenkattava, aluton ja loputon, rajaton verkko.

Elämä, johon oon ihan itte tullu kutohneeksi verkon. Verkon, jolla itte loukkaan ja estän itteäni. Sekotan itteäni. Se mokoma, omakutoma verkko on tehny minut sokeaksi ja kuuroksi toellisuuelle.

Pääni sisälä perustelen loputtomasti itte ittele kehäpäätelmiä, tarinoita, tietämisiä ja lähetystehtäviä, joita valvon ja joilla pellaan. Joissa rimpuilen selittämällä, syyllistymällä ja sekoilemalla.

Ymmärrän ja kuulen vain niitä, jokka rimpuilee, kiipii ja kiipeilee vastaavanlaisissa kotikutosissa verkoissa. Vakuutun samanmielisten mielipitheistä. Luotan hiljassiinki manipulointeihin ja propagantaviestehin, kohan net tullee oikeasta suunnasta.

Oikeassa olemisen riethaassa riemussa saastutan ympärhiinsä ja sokeana ja kuurona toisten samanmoisten kanssa. Väittelen, opetan ja päden ja olen vaivaksi kaikile, koko maailmalle.

Näen vain sen saman tottuuen, mitä muut samanmoiset hiljaa tai kovvaa, sallaa tai julkisesti, amatöörimäisesti tai virallisesti viroissaan toitottaa, kuuluttaa ja levittää. Tottuuen, joka ohjautuu samanmoisten puuhista ja puhheista.

Otan ittele rooleja, rooleja roolien perhään, rooleja päällekkäin, limittäin ja lomittain. Rooli roolin päällä ja naamari naamalla. Itkijänainen, virkamies, suojelija, kannattaja, rivijäsen, puhheenjohtaja, mielenosottaja, millon mikäki tehtävä ja hieno, kaunis, vaikuttava, parempiko joku heikompi nimitys.

Silmänpalvominen ja oman kilven kiillottaminen on alkanu jo ehkä vauvana. Eikä lopu. Ei ees unissa lopu.

Ja siinä mie sitte pelkään tuntematonta, epäselvää itteäni niinko lapsi ommaa varjoa rantasaunan kynttilän valossa.

Oon hukanu sen, kuka oon. Ei mithän tietoa, mitä mie itte tartten. Mitä mie haluan, että oisin tyytyväinen ja rauhallinen itteni kans. Mihin mie uskon. Mikä on se minun tottuus. Minun oma oikea.

Vertailen ja kilpailen, hättäilen ja kotkotan saammaako muukki kanat. Kaakatan niinkö sokea ja kuuro kana onnenkerjäläisenä toisten yhtä pimmeitten, matalamielisten, lyhytnäkösten, sekopäisten pikkukanojen kans. Nälkäsenä ja peloissani. Nokka auki kiipimässä ja koikkelehtimassa kilpaa kukkojen kans kukkotappeluissa.

Roikuma, matkima, kiljuma ja vingguma vihasina verkoissa niinko apinat apinoita kuhisevassa savannin ainoassa palmupuussa.

Yksinäisinä ja epätoivosina ikävöimässä toisten yksinäisten kans äärettömässä hiekka-autiomaassa, jossa kaikki kuvittellee toisista oman sisältönsä mukasia epätottuuksia. Kyttää ja kaehtii toisten kuvitelmia virvoittavista lähteistä ja vihreistä keithaista.

Selitämä ja sönkötämä loputtomasti. Varsinki ittele. Porisema koko ajan oman pään sisäsiä samoja vanhoja jaarituksia. Muistelema onnettomia, toistama pakkoja, selitämä vastuuta pois ja syyllistämä itteä ja toisia. Pääasasiassa itteä.

Omien ajatusten tahti ja tempo pyssyy samanako aina ennenki, emmä kestä pysähtymistä. Emmä kestä hiljasuutta. Meitä ei pyssäytä mikhän. Meilon ittekuottu verkko kuottavana ja oma taistelulaulu laulettavana ja se epävirheinen sävel, joka meile jo hyvin varhhain sikisi väärinymmärrysten virhesoinnuista pittää pauloissaan.

Väärin soiva virhesävel synty pienen pienenä pikkuruisena läppinäko met käsitimä jotaki hullusti. Jopa umpihullusti niinko kokematon, viaton kläppi käsittää pienillä aivoihlaan. Ja yhä vielä met paapoma ja toistama niitä mahottomia, epätoellisia välisointuja elämämme laulussa. Se pienen pieni erehys loi, toi ja tuo riitasointuja, joila met yhä vieläki hämärrämä, häirittemä, mitätöimä ja sekotama itteä ja meän ommaa elämää.

Ussein ote lipsuu epävirreisessä tahissa ja tempossa, kompastun, kaajun, muttako mie pääsen ylös, hamuan heti hättääntynheenä siihen vanhhaan menhoon.

Muistojälkien mukhaan toistan pakkotahtisesti ajatuksiani, kaaun ja nousen ja jopa kuvittelen esteitä ja kynnyksiä, joihin kompuroin. Muistoja riittää ja jatkan sitä pakonomasten toistojen vääristämmää laulua, jollei mithän tekemistä tämän hetken ajan tai paikan kans. Pakkotahtisuus estää ja painaa, näköalattomuus vaivaa ja uuvuttaa ja vie vääjäämättä toellisuuesta pois.

Yhä vain yritän ottaa kiini siittä kaikesta vanhasta. Haen epätoivosesti kontaktia kaikheen vanhaan ja tuttuun. Sitkeästi ja sisukkaasti piän kiini entisestä, eilisestä ittestä. Touhuan vanhoila opituilla konsteilla, vaikkei nole ennenkkään tuonu onnellisia lopputuloksia eikä seesteisiä päiviä.

Emmie ehi mithään, yritän muistaa, osata, soppeutua, käsittää, kelvata, ymmärtää ja saaha selvää. En hyväksy maailmaa enkä itteäni, jotaki on aina ja koko ajan pielessä. Yritän muuttaa ja parantaa pahhaa maailmaa ja korjata ja parannella huonoa itteä. En kelpaa eikä elämä kelpaa semmosenhaan, siksi minun on pakko koko ajan säätää ja häätää pahhaa ja huonoa pois ja hehkuttaa hyvvää.

Näkökenttä lyhenee. Näkemykset samentuu. Tahmeaa ja kauheaa. Pää kipeä ja sielu sotkunen niinko Kissankulman Eemelin paita, ko se karkas isänsä kurituksilta tunkiolle piihloon.

Voimat pettää ja elämä solmussa niinko kaleeriorjalla, verkko sitonu jalat ja käet jo kauan sitte. Luovun. Luovutan. Päästän irti. - Olen perilä.

Alkaa rentous hiipiä olemisseen, vaivihkanen rauha. Tullee joku syvä, keveä ilo, jonkulainen mielihyvä. Alkaa tapahtua luonnostaan.

Elämä alkaa tapahtua. Elämä tapahtuu minussa ja minun ympärillä. Elämä tapahtuu ja mie kysyn, kuka mie oiken olinkhaan.

Mitä mie tartten, mitä itte halusinkhaan. Muistot, opit ja opetukset karkaa mielestä. Maailman tietämiset, opetukset, viissauet ja sanomiset mennee kauas, menettää voimansa. Vaatimukset katoaa ja paihneet hellittää. Kaikki hyvin.

Vettä sattaa. Vettä sattaa nurmikoille ja asvalttipihoille. Märät pisarat tippuvat taihvaasta vaphaasti, tyhjiä kyselemättä. Ilosesti tai surusesti, ihan sama, sataminenhan on pisaroitten ainoa tarkotus.


Sivujen alkuun tästä


11. Ylävirrasta kulkuvia lastuja

Elämä on muuttuva, ristiriitanen ja nopeasti ohimenevä kaaos, jossa ei kenenkhään tartte jäähä vonkaahmaan mullistuksia. Niitä tullee ja kaatuu jokhaisen kohale ja ylle ja alle ja löytyy jatkuvasti kaikkien ympäriltä yhthään ettimättä tai hakematta. Mutta miksikähän molema ottanu asiaksi toistaa ja pelotella ns. huonoila uutisilla itteä ja toisia.

Maailma on hyvä, kaunis ja oikeuenmukanen, jos käsitämä rakhauen tietosuueksi ja koko ajan uuistuvaksi toellisuueksi, joka on tässä ja nyt.

Meissä on ajatuksia, tuntteita ja tietosia ja tiedostamattomia aikomuksia, jokka aika ajoin muuttuu käytännön teoiksi.

En ole tekoni enkä ajatukseni. En tykkäämiseni enkä inhoni. En ole roolini, joissa ilmenen täälä maailmassa. En ole tarinat, joita kerron. Enkä ole nämät kirjaimet, joita tähän näpyttelen. Oonko mie hukanu itteni. Vai löysinkö ja sitte päästin menehmään. Mutta mikä tai kuka on se, joka sitä nyt ihmettellee.

Olen joku pieni kipinä, joka aika ajoin ilmenee tuntteissani, ajatuksissani ja teoissani ja ehkä tässäki kirjassa.

Uskon, että molhan jokhainen, sie ja mie, paljon enämpi ja ihan muutako peilistä näkkyy tai äänessä kuuluu.

Mooma pyhiä jumaluuksia kaikin. Kaikki ihmiset on pyhiä. Kaikkia pittää kunnioittaa, mutta kaikkien tekoja ei tartte hyväksyä.

Meän ihmissuhtheet on pyhiä. Omia ja toisten ihmissuhteita pittää kunnioittaa ja kohella hellävaroen.

Rakastavin terffeisin hilkkapien!


Sivujen alkuun tästä


12. Syksyn tervehys

Kirkhaan kuuhlaat värit,
kirkas kuulas taivas,
kylmän kirkas pohjastuuli
ja met täynä kypsyhneen kesän
suloa ja satoa.

Huomenta ihana rakas väki,
joka tämänki aamun näki
ja ihmettellee,
jokosse se kesä karkas,
mutta punaoranssi parkas,
vielä tet kesän tuntoja tunnetta,
kesäsiä tuulia haistatta,
jee, hyvä niin.

Lauantain met nyt rauhassa nautima
ja sisäsesti naurama,
haa, met ossaama tämän,
tullee uusia kesiä
ja hyvänmielen päiviä,
just niin paljonko meile kuuluu
ja Jumala sannoo kukkuluuruu,
menkää ja eläkää,
nytton on uus aamu, olkaa hyvät
tet pikkuonnenjyvät.


Sivujen alkuun tästä


13. Kiikkustooli

Mitä kuuluu Marjaleena,
Herra Basilika, Froua Samettiruusu,
onkos teilä vieläki ihantheena
Biitlesit ja Georg Harrison,
mie parvekheen kukhiin hurahtahneena
sytytän kynttilän kukile viilenevvään
parvekheen syksyyn
ja sittehän parvekeviljelys vaihtuu
keinustoohliin tulevina aikoina,
voih, siis kuinka elämä on ihanaa,
on kuin onki.

Ihanaa muutosta ja uuistusta
ko meilon syksy ja kaikki.
Olkhon maailma siunattu
ja rauha kaikilla sen olennoilla.



Sivujen alkuun tästä


14. Onnenkauppaa

Onkohan taivasossuuksien kaupassa
myyjän vai ostajan markkinat.
Olhankos met itte tyrkyttämässä
ommaa syäntä ja pään sisätillaa
kaikenmaailman helppoheikeille.

Onko sielupuoteja.
Sielukauppakeskuksia.
Saako sieluja tiskin alta.
Pesuloita sotkheentunheille sieluille.
Sielujen silittäjiä ja paijjaajia,
jokka pelastaa sieluja ja meän päitä.

Ostajat tukkanuottasilla
keskehnään, että kuka sielut saa
sielujen huutokaupoissa.
Eniten tarjoava vie kaikki sielut.
Niin ja net taivasossuuet.

Kumpia enämpi, ostajia vai myyjiä.
Viattomat ja isoäititki kaupan.
Kelpaako vain ehjät sielut.
Hiukikuluhneet jää rannale ruikuttaan.
Haluaako kukhan puhkimenheitä sieluja.
Viisas myy sielunsa pala kerralhaan.
Tai monheen kerttaan.

Pitäskö herättää net, jokka myy sielunsa.
Rangaista niitä, jokka sieluja ostaa.
Ilmiantaa taivasossuuksien myyjät.
Paljastaa rahalla onnea ostavat.
Vai taistella niitä vasthaan,
jokka loi sanat
taivas, sielu ja onni
koska sanoistahan se alko.

(18.9.21 klo 18:52)


Sivujen alkuun tästä


15. Iltaraportti

Tämä kirjan skriihvauttelu on sitte ihana keissi ja kirjotan tätä kirjaa sillainko aijjoinki eli sillonko, homma kutsuu ja tuntuu hyvältä kirjottaa. Ja aina näyttää jotaki höpinää syntyvän, miten niitä riittääki ja löytyyki.

Eikä mithän merkitysten tai yhteensattumien hakemista, ei ainakhaan tietosesti. Kirjotan niin suohraanko pystyn ja siittä kohasta ja siltä tasoltako se millonki löytyy ja luontuu. Ihmettelen ja kirjotan niinko kirjaimet vie ja pää ja syän tekstinpoikasia syöttää.

Vanhoja tekstejä korjailenko ossuu silhmään tai kuulen korvissani, sielähän oli niin, haluanki sen näin.

Ja nyt vielä ilonen kiitos palhautteista. Ootta mahtavia, kiitos kiitos kiitos!

- hilkkapien (18.9.21 klo 21:41)


Sivujen alkuun tästä


16. Mooma kauhniita

Met vanhat ooma kauhniita.
Pikkuläpit ja nuoret samoin.
Kaikki olhan kauhniita.
Vaphaasti, paineettomasti ja yrittämättä.

Meän omat uskomukset ja luulemiset
vie varsinki meiltä itteltä energiaa
ja tuo helposti pahhaa mieltä,
ota net omhaan halttuusti.

Kannattaa alkaa arvostelheen,
vasta sittekko kykenee näkheen
kaikessa kaunista ja kelvollista,
semmonen luo energiaa.

Ole rauhassa mitä olet,
ihan sama, mitä muut tykkää,
rakasta ja kunnioita itteästi
hyvänä ja kauhniina, siittä se lähtee.

(22.9.21 jki 17:55)


Sivujen alkuun tästä