Timantit liikkeellä
Etusivu Valmennan Runoilen Suren Rakastan Olen Älä nujerru


Timantit liikkeellä
Älä nujerru on kirja, jokon vaphaasti luettavissa tältä sivulta. Vieritä sivua alaspäin ja koska tämä on kirja, uusin eli viimisin kirjotus alimpana alhaalla.

Aika ajoin luen äähneen valhmiit luvut videolle, linkit luettujen kohtien perässä.

Rakhaat ihmiset, tervetuloa seuraahmaan kirjani syntyä, projekti on yhteinen ja kirja alkaa:


ÄLÄ NUJERRU

1. Alkurukhous

Olkhon tämä kirja kiitokseksi elämälle. Soikkoon tässä kiitoksessa se ikiaikanen sävel, joka pohjimmilttaan soi kaikessa, koko ihmiskunnan yhteisessä elämänlaulussa.

Puhukhon tässä kirjassa valon ja toellisuuen ääni ja sisältykhöön tähän kirjhaan toivomuslähteitä, toiveajattelua, unelmia ja haahveita.

Sehän on minun joku niinko sielu, joka soittaa ja laulaa minun elämänlaulua näissä kirjan jutuissa, runoissa, kirjheissä ja tarinoissa niinko läpäisyperiaatheella syksysin vettyvä suo. Niinko kevhäisin lehtheen puhkeava uuistuva koivumettä. Niinko kesässä kypsyvä viljapelto. Niinko talven kirkas tähtitaivas, josta ei puutu yhthään tähteä.

Kiittävin, kunnioittavin ja rakastavin terhffeisin Hilkka Anneli Laronia. Kaikilla ihmisen oikeuksilla.


Sivujen alkuun tästä


2. Kirjan alku

Soli 30.7.21 komie yhtäkkiä keksin hyväksyä ajatuksen kirjasta. Samantien jaoin eri somealustojen omila sivuila kysymyksen, jatkanko ens talvena tupetuksia eli niitä minun höpinävideoita vai höpisenkö kirjan.

Parissa kolmessa päivässä (30.7.-1.8.21) tuli eri someissa kymmeniä ääniä kirjalle enämpi, mutta vielä enämpi, että jatkaa yhessä tupetuksien kans eli teen kirjaa ja videoita, en tiä tarkemmin, elämä kertoo ja näyttää. Kiitos ihmisetko ootta olemassa!

Sitte sometin 2.8.21 samalla helppouella näin: Eisolepokamikhänko ottaa ja skriihvauttaa ylös sitä, mitä elämä antaa ja poimia siittä sitte siihen kirjhaan, nimiki tuli miehleen just nyt: Älä nujerru!


Sivujen alkuun tästä


3. Hoksaukset

Ja heti alkhuun 3.8.21 noin vain keveästi ja nopeasti syämmestäni poimin ja kuutioin seuraavat ajatusaihiot:

En samaistu kirjan tekemisseen enkä stressaa vaan iloitten ja nauttin tästä kirjottamishommasta.

En itte ole kirjahöpinäni, en ole siis mikhän, olen vain tämä, joka kirjottellee, jolla tämmönen nimi, nämät silmät, tämä pää ja syän ja höpisemisen ja julistamisen ilo.

En kilpaile enkä vertaa ja jos huomaan semmosta ittessäni, löysään ja kiitän. Ja kuinka onnellisena ja ilosena kiitän teitä, tethän sitä äänestittä kirjan puolesta. Inspiroijjun just teistä ja elämästä muutenki ja sen mukhan skriihvauttelen.

Kirotusvihreet tullee kaupan päälle ja murtheella tietenki monggertaen.


Sivujen alkuun tästä


4. Kiitosko soot minun elämässä

Alun alkaen kirja alko sillonko sie Rauno ja sitte sie Maarit ja tet muut heti perhhään yhen kuvatekstin kohala kehotitta tekehmään höpinöistäni kirjan. Siinä sitte aloin kokehmaan kysymystä, oisko siinä sittekki joku pointti, tehä kirja.

Ja miehän oon ollu aina kova kirjottelheen ja loruja lurittelheen ja saanu paljon kirjaehotuksia aivoitteluistani, joten nyt olen sitte kypsä kirjottaan kirjan, jee.

Ja heti ymmärsin, että kirjotan höpinäkirjani julkisesti. Että haluan jakkaa kaiken saman tien julkisissa someissani.

Ymmärsin, että tartten sinua ja teitä ihmisiä, joilta koko ajan opin, joihin nojaan, jokka annatta mulle voimaa, vaikkei mithän tykkäilyjä tuliskhaan ja vaikka tulis tai ei tulis mitä-vain-pallautetta, kaikki on tarpheen ja rakennuspuuksi kirjalleni.

Iso kiitos pallautteista kysyjille, vastaajille ja kannustajille, joita on muutenki ympärilläni ja elämäni varrella ollu monia, kaikki tet ootta koko kirjaidea-aihionki voima ja valta.

Tootta kaikki ihmiset sanoiksi ja lausseiksi vahvistumisen syy ja seuraus, ootta kirjani tukena ja takana, ilman teitä tämä projekti eijjois ees alkanu eikä syntyny, kiitos!

- hilkkapien


Sivujen alkuun tästä


5. Onnea päihväästi

Elämä on pitkä ja monipuolinen keissi,
ihastuttava taphaus kerrassaan.
Elämä on monipolvinen polku
ja elämässä on monta monessa.

Molhan kaikki täälä porukalla,
kukhan ei jää yksin,
on syämmen äiti ja isä,
on se pieni minä, joka olthiin kerran,
on tuo ihana naapuri
ja se työkaveri.

Yhessä meän ajatukset kirkastuu
ja elämän rikhauet monin kertaistuu.
Jako hommat jummiutuu,
silläki on oma lahjansa,
meile ei tapahu mithän turhhaan.

Elämäkös tämä päivä sen kanssa,
ettei meile tapahu mithän turhhaan.
Annama sen olla mielen pohjala,
että meilei ikinä koskhaan tapahu mithän turhhaan.

(19.8.21 klo 9:04)


Sivujen alkuun tästä


6. Kaipuu

Net kirjotti sieltä jostaki,
olkaa sielä, missä ootta,
älkää lähtekö minnekkään,
katoma sitte.
Ja sitte tuli,
suru tai ilo.

Onko meilä ylisukupolvinen trauma,
ootama aina jotaki,
järjestämä ittemme oottaan,
oottaan parempaa,
oottaan, että pääsemä kotia.
Takasin kotia.

Meilon kaikila koti,
jostolema lähtehneet.
Son meissä vieläki.
Son se, että olema yhtä kaiken kans.

Jos meiloli äiti, joka meitä vauvana hoiti,
olima yhtä äitin kans, täysin yks yhtheen.
Ja vaikkei ois ollu äitiäkkään,
olima silti yhtä kaiken kans.
Emmä kokenu erillisyyttä.
Emmä yksinäisyyttä.

Emmä ees osahneet kaivata.
Ei ollu ikävää.
Olima siinä, missä olima,
semmosinako olima.

Ja siittähänse sitte löyty,
ihan liki, meän sisältä,
kumma värähys, joka kasvo
ja kohta jo täys huuto,
meihin tuli nälkä ja jano
ja sitäpä sitte on riittäny!

(20.8.21. klo 10:49)


Sivujen alkuun tästä


7. Hei Isä ja Aatto!

Eilen tuli se puhelu, jota olin jo tieny oottaa. Matti soitti, puoli tuntia sitte ja mie sanoin, joo ja sitte met vain itkimä puhelimessa.

Aatto, rakas Aatto veljesti ja meän rakas ja ihana Aatto-setä on lähteny sinne toissiin ulottuvuuksiin. Sinne minne tet jo niin monet rakhaat ootta menheet.

Ja kuinka monista meistä täälä matkaa jatkavista tuntuu, että moomako pikkulintuja, jokka vielä vaappuu täälä seuraavilla oksilla laulaen kukin sitä ommaa lauluamme.

Ja tämmösinä päivinä lauluissa on syvempi syämmen sävy. Met laulama kiittäen, itkien, muistaen ja ihmetellen hiljaa elämän ihmeellisyyttä ja kauhneutta.

Täälä met laulujamme jatkavat nyt henggitämä ja teän täältä jo lähtehneitten laulut on sielä ulottuvuuksissa, joita met voima vain aavistaa usvaisten rantojen äärellä ja tietäen, että kaikki hyvin, pärjäihlään.

Pärjäihlään, sillainhan met sanoima, net sanat mie teiltä sain.

Sillain met sanoima Aatonki kansko sie isä, olit lähteny, itkimä puhelimessa ja sanoima, pärjäihlään.

Nyt Aattoki on lähteny, hyvä rakas ihminen on lähteny.

Sillon Lapinsoan aikhaan Aattoki oli, ko läppi vielä oli, niin läpit oli keikkunu Tornionjoen rantatörmillä ja sie isä, olit kulkutautisairaalassa ja päätyny Ruothiin evakkoon ja olit hukassa perhheeltästikki. Ja lopulta kaikki löyty ja pääsittä soalta säästynheesseen kottiinne. Tavaroita, huonekaluja, seiniä ja syänaloja tärvelty.

Mummo kerto sitäkiko sie Aatto olit kerran pikkusena ollu kaoksissa ja löytyny heinikosta sieltä saaren rannasta, olit levähtäny pikkupäiväunetko oli väsy sauttanu.

Elämä kuletti sinua Aatto eripuolila töissä ja sitte löysittä Annin kans toisenne ja nyt Aatto ja Anni ootta kumpiki sielä, missä ehkä teilon taas kaunis koti ja se toistenne rakastava, hellä, kaunis, teeskentelemätön kunnioitus ja rakkaus.

Ja minun syämmessä on aina paikka, jossa sie Aatto oot, sielä on se kultanen risti, jonka sain sultako kävin rippikoulun. Sielä on net kiitokset ja muistot, ko sain paljon isompiaki maallisia lahjoja sulta. Ja seki kaikkiko elämä murjo ja itkettiin puhelimessa.

Sie Aatto rakensit rauhaa ja puhuit kauhniisti ihmisistä ja asioista. Jopako olit kuullukko mie ratiossa höpisin omiani, ymmärsit, vaikket ehkä ollu sammaa mieltä.

Sinussa on ihmisen mallia mulle, rehellistä, ahkeraa, inhimillistä, monipuolista ja - epäitsekästä ja kunnioituksella rakastavvaa ja rakastettavvaa.

Kaikki hyvin, taivas on sininen, mettät kasvaa ja joki virtaa.

Rakhauella sinua Rakas Aatto-setä kiittäen ja muistaen Hilkkapien!

(22.8.2021 klo 11:19)


Sivujen alkuun tästä


8. Meilon jo matkaliput

Älä anna periksi.
Älä sule suutasti, ko kukhan ei ymmärrä.
Älä vaikerra vaivojasti.
Älä sie freistaa jaaritella selityksiästi,
kuinka maailma on ryöttä ja ruma.
Älä saarnaa meile, kuinka soot yrittäny
olla hieno ja hyvä.
Älä sano, että oot tukkonen,
kuinka aina piättelet,
jämähät, väsyt ja oot ittehillintää täynä.
Sullon tylsää, autiota ja liian hiljasta,
oot umpikyllästyny
ja maailma vaaroja täynä.

Älä siltikkään anna periksi,
son ensimmäinen vaihe.
Älä anna periksi.
Älä, vaikka merkitykset katoaa
ja sulta meinaa puota kinthaat käestä,
älä silti anna periksi.

Tullee uus hetki,
anna uuelle mahollisuus,
anna seuraavan hetken tua valoa,
anna valon tulla,
varovasti näkyä, ees häämöttää.
Näe se valo, joka on.

Minun sisko näkkee ussein valon,
se sannoo, näin valon,
näen valon, tai jostaki muusta ihmisestä,
se näki valon.
Annama mekki valolle mahollisuus.
Siltikki valolle mahollisuus,
vaikkois sumusta ja harmaata,
vaikkois kipeää ja pimeää.

Net lähti Karjalasta
ja ostit läpilekki junaliput.
Junaliput evakkojunhiin,
vaikka rahakki loppu niihin lippuihin
ja vaikka ainaki läpit ois saanu
följätä matkassa ilman piljettejä.

Meän junat kulkee jo,
sirkus mennee täyttä päätä
ja meilon narrin kaapu, pellen naamari
ja poskella kyynel.
Näissä meän karnevaaleissa on tukiköyet irti
ja elämäntivoli kulkee ja keikkuu,
valot näkkyy ja välkkyy,
nauru raikuu ja itku kaikuu.

Kaiken met voima menettää.
Kaikki on vain lainaa.
Jää vain valo.
Niinko jääkaapin valo,
jos meile on jääny ees jääkaappi.
Jää syähmeen toihveet ja tieto,
ettei kukhan pääse pakhoon
valon kajastusta
eikä oman syämmen ääntä,
nei katoa eikä vaikene.
Syämmensä ääntä voi vain yrittää vaijjentaa,
olla kuuntelematta, mutta kaikki meissä kuulee sen äänen.

Ja syänki pelkää,
se pelkää yksinäisyyttä,
tuskaa ja hättää.
Ja se tietää, että joka hetki on tärkeä.
Joka hetki on ainutlaatunen,
pieni osa elämän täyttymystä.
Elämän totteutumista.

Pettymykset ja iskut syän kestää.
Vain rakastamista, uskoa ja unelmia
siltä ei saa viä.
Syämmelle pittää jättää toivo.
Toivo, että meilon matkaliput sinne,
missä kaikki on hyvin
ja pärjäihlään.

Joka syän tietää,
että pimmeimmänki hetken jälkheen
tullee auringon nousu
ja siinä syänten valotietosuuessa
meän elämä jatkuu.
Aina vain jatkuu,
tällä ja tuolla puolen ajan.

(24.8.21 klo 10:45)


Sivujen alkuun tästä


9. Mites met luulemaki niin paljon

Että meilois tulossa parempi
huominenko mitä tänhään on.
Tulis joku ikiseesteinen maailmanrauha.
Päättäjät ois jonaki päivänä jotenki parempia.
Ettois aina vaan ihana intiaanikesä
ja rakhaat ihmiset nurmikolla meän kans
kahvin tuoksussa
porisemassa heinänteosta
mukavala äänellä.

Meilon tänhäänki syytä kiittää.
Siunata ittemmä ja toiset ihmiset.
Kiittää ja toivottaa hyyää vointia
niinkö emmä ikinä ennää toista näkis
tai sitte itte huomista kokis.

Huomista ei tiä kukhan.
Aavistaa ja kuunnella etiäisiä
tietekki voi.
Elämänkokemuksella viisastella,
kunnes tullee aamunkoi.
Tutkimuksilla perustella
ihan niinko tiedeyhteisöt tekkee ja puntaroi.
Syvimmältä tottuuellisuuelta se kuitenki soi,
että emmä met tiä paljon mithän.

Siinäköhän soisse ihmiselämän onni,
ilo ja voima,
mielenrauha ja järjen kirkhaus,
että emmä alkas tietähmään,
emmä luulis emmäkä uskois mithän.
Ihmeteltäs vain.
Emmäkä pitäs muita jumaliako
rakhaus ja toellisuus.

Käviskösse elämä sillon yksinkertaseksi,
auktoriteetit katoais,
mediat ei puhus,
vois muuttaa maalle
tai ellää onnellisena
kaupungin kainalossa niinko oikea kani.
Tehä ihan itte omat pikkuvalintansa,
omala päällä ja omala syämmellä,
kaikila omila ihmisen oikeuksillansa.

Valinta on sinun kohala sinun
ja minun kohala minun,
elänkö filmaattisissa haahveissa,
tietäjäin rooleissa,
menestyjien tarinoissa,
opetetuissa kuvitelmissa,
muistojen mielikuvamaailmoissa,
uutisvirtojen toistopalveluissa,
ja koko ajan se toellisuus oottas
siinä vieressä,
ihan liki
niinko suutarin piki
nahkakengän pohjassa,
koko ajan matkassa,
antamassa parastaan,
tässä ja nyt
ja valinta on meän
itte kenenki oma.

(25.8.21 klo 11:52)


Sivujen alkuun tästä


10. Kauampa siinä meni

Ennenko mie käsitin, ettei mullole tietoa, ei minun piä puhua tietämisistä sillain, että tiedekki sen tojistaa. Enhän mie tiä.

Ko mie oiken tarkasti aattelen, mie en tiä, mitä tai miten joku asia on.

Huh, mikä helpostus. Miehän olen ollu väärällä foorumilla, mitäpä mie tiän misthään, en mithään.

Huh huhko mulle tuli vappautunu, keveä mieli, vappaa ja ilonen. Miepä alanki nyt vaikka siivoahmaan.

Siivoan rauhassa ja hithaasti ja katomapa sitte, miellekkä alama.

Kiitos ja kunnia teile, joile kunnia kuuluu, tiedeihmiset ympärilläni ja medioissa, en teitä ole riistämässä, minun pittää vaan vähän tutkia, missä mie oiken olen heilunu luulemisteni kans.

- hilkkapien, niin pieni.

(la 4.9.21 klo 11:10)


Sivujen alkuun tästä


HOX - Äänikirja luvuista 1-9

Luen äähneen tekstit tähän asti semmosenako noli sillon lukuhetkellä 8.9.21. Video täällä!


Sivujen alkuun tästä


11. Maksamme hintaa

Kuinka helposti alan selittään, miten moon johonki ajatukseen päätyny. Etten oo jotaki tehny. Kuinka oon jotaki, jotenki, jostaki. Selitän niinko syyllinen.

Mikä ihme minua ajjaa. Enkös mole nokko yrittäny olla hyä ihminen, niin ja siisti ja kaunis. Yrittäny olla parhaillani, antaa parastani.

No tuossa on alkuasetukset sillain, ettei mikhän kelpaa, en riitä ja itsekritiikki sekottaa lopunki pään.

Toellisuus on lakanu puhumasta. Toellisuutta ei kuulu eikä näy. Ei yllä minun aivoihin eikä syähmeen. Yritän niin kovasti olla hyä ja kaunis. Olla kunnolla.

Yritän, valvon, vekslaan, väännän. Väsyn. Pelkään. Uhmaan. Kärsin ja taistelen etheenpäin aivanko kömpelö hämähäkki isossa, sakeassa ja sekasessa hämähäkin verkossa. Ja se verkko sekottuu minhuun ja minun elähmään koko ajan. Se verkko on niinko minun koko elämä. Niinko minun elämä ois harmaa, sekasotkunen, kaikenkattava, aluton ja loputon, rajaton verkko.

Elämä, johon oon ihan itte tullu kutohneeksi verkon. Verkon, jolla itte loukkaan ja estän itteäni. Sekotan itteäni. Se mokoma, omakutoma verkko on tehny minut sokeaksi ja kuuroksi toellisuuelle.

Pääni sisälä perustelen loputtomasti itte ittele kehäpäätelmiä, tarinoita, tietämisiä ja lähetystehtäviä, joita valvon ja joilla pellaan. Joissa rimpuilen selittämällä, syyllistymällä ja sekoilemalla.

Ymmärrän ja kuulen vain niitä, jokka rimpuilee, kiipii ja kiipeilee vastaavanlaisissa kotikutosissa verkoissa. Vakuutun samanmielisten mielipitheistä. Luotan hiljassiinki manipulointeihin ja propagantaviestehin, kohan net tullee oikeasta suunnasta.

Oikeassa olemisen riethaassa riemussa saastutan ympärhiinsä ja sokeana ja kuurona toisten samanmoisten kanssa. Väittelen, opetan ja päden ja olen vaivaksi kaikile, koko maailmalle.

Näen vain sen saman tottuuen, mitä muut samanmoiset hiljaa tai kovvaa, sallaa tai julkisesti, amatöörimäisesti tai virallisesti viroissaan toitottaa, kuuluttaa ja levittää. Tottuuen, joka ohjautuu samanmoisten puuhista ja puhheista.

Otan ittele rooleja, rooleja roolien perhään, rooleja päällekkäin, limittäin ja lomittain. Rooli roolin päällä ja naamari naamalla. Itkijänainen, virkamies, suojelija, kannattaja, rivijäsen, puhheenjohtaja, mielenosottaja, millon mikäki tehtävä ja hieno, kaunis, vaikuttava, parempiko joku heikompi nimitys.

Silmänpalvominen ja oman kilven kiillottaminen on alkanu jo ehkä vauvana. Eikä lopu. Ei ees unissa lopu.

Ja siinä mie sitte pelkään tuntematonta, epäselvää itteäni niinko lapsi ommaa varjoa rantasaunan kynttilän valossa.

Oon hukanu sen, kuka oon. Ei mithän tietoa, mitä mie itte tartten. Mitä mie haluan, että oisin tyytyväinen ja rauhallinen itteni kans. Mihin mie uskon. Mikä on se minun tottuus. Minun oma oikea.

Vertailen ja kilpailen, hättäilen ja kotkotan saammaako muukki kanat. Kaakatan niinkö sokea ja kuuro kana onnenkerjäläisenä toisten yhtä pimmeitten, matalamielisten, lyhytnäkösten, sekopäisten pikkukanojen kans. Nälkäsenä ja peloissani. Nokka auki kiipimässä ja koikkelehtimassa kilpaa kukkojen kans kukkotappeluissa.

Roikuma, matkima, kiljuma ja vingguma vihasina verkoissa niinko apinat apinoita kuhisevassa savannin ainoassa palmupuussa.

Yksinäisinä ja epätoivosina ikävöimässä toisten yksinäisten kans äärettömässä hiekka-autiomaassa, jossa kaikki kuvittellee toisista oman sisältönsä mukasia epätottuuksia. Kyttää ja kaehtii toisten kuvitelmia virvoittavista lähteistä ja vihreistä keithaista.

Selitämä ja sönkötämä loputtomasti. Varsinki ittele. Porisema koko ajan oman pään sisäsiä samoja vanhoja jaarituksia. Muistelema onnettomia, toistama pakkoja, selitämä vastuuta pois ja syyllistämä itteä ja toisia. Pääasasiassa itteä.

Omien ajatusten tahti ja tempo pyssyy samanako aina ennenki, emmä kestä pysähtymistä. Emmä kestä hiljasuutta. Meitä ei pyssäytä mikhän. Meilon ittekuottu verkko kuottavana ja oma taistelulaulu laulettavana ja se epävirheinen sävel, joka meile jo hyvin varhhain sikisi väärinymmärrysten virhesoinnuista pittää pauloissaan.

Väärin soiva virhesävel synty pienen pienenä pikkuruisena läppinäko met käsitimä jotaki hullusti. Jopa umpihullusti niinko kokematon, viaton kläppi käsittää pienillä aivoihlaan. Ja yhä vielä met paapoma ja toistama niitä mahottomia, epätoellisia välisointuja elämämme laulussa. Se pienen pieni erehys loi, toi ja tuo riitasointuja, joila met yhä vieläki hämärrämä, häirittemä, mitätöimä ja sekotama itteä ja meän ommaa elämää.

Ussein ote lipsuu epävirreisessä tahissa ja tempossa, kompastun, kaajun, muttako mie pääsen ylös, hamuan heti hättääntynheenä siihen vanhhaan menhoon.

Muistojälkien mukhaan toistan pakkotahtisesti ajatuksiani, kaaun ja nousen ja jopa kuvittelen esteitä ja kynnyksiä, joihin kompuroin. Muistoja riittää ja jatkan sitä pakonomasten toistojen vääristämmää laulua, jollei mithän tekemistä tämän hetken ajan tai paikan kans. Pakkotahtisuus estää ja painaa, näköalattomuus vaivaa ja uuvuttaa ja vie vääjäämättä toellisuuesta pois.

Yhä vain yritän ottaa kiini siittä kaikesta vanhasta. Haen epätoivosesti kontaktia kaikheen vanhaan ja tuttuun. Sitkeästi ja sisukkaasti piän kiini entisestä, eilisestä ittestä. Touhuan vanhoila opituilla konsteilla, vaikkei nole ennenkkään tuonu onnellisia lopputuloksia eikä seesteisiä päiviä.

Emmie ehi mithään, yritän muistaa, osata, soppeutua, käsittää, kelvata, ymmärtää ja saaha selvää. En hyväksy maailmaa enkä itteäni, jotaki on aina ja koko ajan pielessä. Yritän muuttaa ja parantaa pahhaa maailmaa ja korjata ja parannella huonoa itteä. En kelpaa eikä elämä kelpaa semmosenhaan, siksi minun on pakko koko ajan säätää ja häätää pahhaa ja huonoa pois ja hehkuttaa hyvvää.

Näkökenttä lyhenee. Näkemykset samentuu. Tahmeaa ja kauheaa. Pää kipeä ja sielu sotkunen niinko Kissankulman Eemelin paita, ko se karkas isänsä kurituksilta tunkiolle piihloon.

Voimat pettää ja elämä solmussa niinko kaleeriorjalla, verkko sitonu jalat ja käet jo kauan sitte. Luovun. Luovutan. Päästän irti. - Olen perilä.

Alkaa rentous hiipiä olemisseen, vaivihkanen rauha. Tullee joku syvä, keveä ilo, jonkulainen mielihyvä. Alkaa tapahtua luonnostaan.

Elämä alkaa tapahtua. Elämä tapahtuu minussa ja minun ympärillä. Elämä tapahtuu ja mie kysyn, kuka mie oiken olinkhaan.

Mitä mie tartten, mitä itte halusinkhaan. Muistot, opit ja opetukset karkaa mielestä. Maailman tietämiset, opetukset, viissauet ja sanomiset mennee kauas, menettää voimansa. Vaatimukset katoaa ja paihneet hellittää. Kaikki hyvin.

Vettä sattaa. Vettä sattaa nurmikoille ja asvalttipihoille. Märät pisarat tippuvat taihvaasta vaphaasti, tyhjiä kyselemättä. Ilosesti tai surusesti, ihan sama, sataminenhan on pisaroitten ainoa tarkotus.


Sivujen alkuun tästä


12. Ylävirrasta kulkuvia lastuja

Elämä on muuttuva, ristiriitanen ja nopeasti ohimenevä kaaos, jossa ei kenenkhään tartte jäähä vonkaahmaan mullistuksia. Niitä tullee ja kaatuu jokhaisen kohale ja ylle ja alle ja löytyy jatkuvasti kaikkien ympäriltä yhthään ettimättä tai hakematta. Mutta miksikähän molema ottanu asiaksi toistaa ja pelotella ns. huonoila uutisilla itteä ja toisia.

Maailma on hyvä, kaunis ja oikeuenmukanen, jos käsitämä rakhauen tietosuueksi ja koko ajan uuistuvaksi toellisuueksi, joka on tässä ja nyt.

Meissä on ajatuksia, tuntteita ja tietosia ja tiedostamattomia aikomuksia, jokka aika ajoin muuttuu käytännön teoiksi.

En ole tekoni enkä ajatukseni. En tykkäämiseni enkä inhoni. En ole roolini, joissa ilmenen täälä maailmassa. En ole tarinat, joita kerron. Enkä ole nämät kirjaimet, joita tähän näpyttelen. Oonko mie hukanu itteni. Vai löysinkö ja sitte päästin menehmään. Mutta mikä tai kuka on se, joka sitä nyt ihmettellee.

Olen joku pieni kipinä, joka aika ajoin ilmenee tuntteissani, ajatuksissani ja teoissani ja ehkä tässäki kirjassa.

Uskon, että molhan jokhainen, sie ja mie, paljon enämpi ja ihan muutako peilistä näkkyy tai äänessä kuuluu.

Mooma pyhiä jumaluuksia kaikin. Kaikki ihmiset on pyhiä. Kaikkia pittää kunnioittaa, mutta kaikkien tekoja ei tartte hyväksyä.

Meän ihmissuhtheet on pyhiä. Omia ja toisten ihmissuhteita pittää kunnioittaa ja kohella hellävaroen.

Rakastavin terffeisin hilkkapien!


Sivujen alkuun tästä


13. Syksyn tervehys

Kirkhaan kuuhlaat värit,
kirkas kuulas taivas,
kylmän kirkas pohjastuuli
ja met täynä kypsyhneen kesän
suloa ja satoa.

Huomenta ihana rakas väki,
joka tämänki aamun näki
ja ihmettellee,
jokosse se kesä karkas,
mutta punaoranssi parkas,
vielä tet kesän tuntoja tunnetta,
kesäsiä tuulia haistatta,
jee, hyvä niin.

Lauantain met nyt rauhassa nautima
ja sisäsesti naurama,
haa, met ossaama tämän,
tullee uusia kesiä
ja hyvänmielen päiviä,
just niin paljonko meile kuuluu
ja Jumala sannoo kukkuluuruu,
menkää ja eläkää,
nytton on uus aamu, olkaa hyvät
tet pikkuonnenjyvät.


Sivujen alkuun tästä


14. Kiikkustooli

Mitä kuuluu Marjaleena,
Herra Basilika, Froua Samettiruusu,
onkos teilä vieläki ihantheena
Biitlesit ja Georg Harrison,
mie parvekheen kukhiin hurahtahneena
sytytän kynttilän kukile viilenevvään
parvekheen syksyyn
ja sittehän parvekeviljelys vaihtuu
keinustoohliin tulevina aikoina,
voih, siis kuinka elämä on ihanaa,
on kuin onki.

Ihanaa muutosta ja uuistusta
ko meilon syksy ja kaikki.
Olkhon maailma siunattu
ja rauha kaikilla sen olennoilla.



Sivujen alkuun tästä


15. Onnenkauppaa

Onkohan taivasossuuksien kaupassa
myyjän vai ostajan markkinat.
Olhankos met itte tyrkyttämässä
ommaa syäntä ja pään sisätillaa
kaikenmaailman helppoheikeille.

Onko sielupuoteja.
Sielukauppakeskuksia.
Saako sieluja tiskin alta.
Pesuloita sotkheentunheille sieluille.
Sielujen silittäjiä ja paijjaajia,
jokka pelastaa sieluja ja meän päitä.

Ostajat tukkanuottasilla
keskehnään, että kuka sielut saa
sielujen huutokaupoissa.
Eniten tarjoava vie kaikki sielut.
Niin ja net taivasossuuet.

Kumpia enämpi, ostajia vai myyjiä.
Viattomat ja isoäititki kaupan.
Kelpaako vain ehjät sielut.
Hiukikuluhneet jää rannale ruikuttaan.
Haluaako kukhan puhkimenheitä sieluja.
Viisas myy sielunsa pala kerralhaan.
Tai monheen kerttaan.

Pitäskö herättää net, jokka myy sielunsa.
Rangaista niitä, jokka sieluja ostaa.
Ilmiantaa taivasossuuksien myyjät.
Paljastaa rahalla onnea ostavat.
Vai taistella niitä vasthaan,
jokka loi sanat
taivas, sielu ja onni
koska sanoistahan se alko.

(18.9.21 klo 18:52)


Sivujen alkuun tästä


16. Iltaraportti

Tämä kirjan skriihvauttelu on sitte ihana keissi ja kirjotan tätä kirjaa sillainko aijjoinki eli sillonko, homma kutsuu ja tuntuu hyvältä kirjottaa. Ja aina näyttää jotaki höpinää syntyvän, miten niitä riittääki ja löytyyki.

Eikä mithän merkitysten tai yhteensattumien hakemista, ei ainakhaan tietosesti. Kirjotan niin suohraanko pystyn ja siittä kohasta ja siltä tasoltako se millonki löytyy ja luontuu. Ihmettelen ja kirjotan niinko kirjaimet vie ja pää ja syän tekstinpoikasia syöttää.

Vanhoja tekstejä korjailenko ossuu silhmään tai kuulen korvissani, sielähän oli niin, haluanki sen näin.

Ja nyt vielä ilonen kiitos palhautteista. Ootta mahtavia, kiitos kiitos kiitos!

- hilkkapien (18.9.21 klo 21:41)


Sivujen alkuun tästä


17. Mooma kauhniita

Met vanhat ooma kauhniita.
Pikkuläpit ja nuoret samoin.
Kaikki olhan kauhniita.
Vaphaasti, paineettomasti ja yrittämättä.

Meän omat uskomukset ja luulemiset
vie varsinki meiltä itteltä energiaa
ja tuo helposti pahhaa mieltä,
ota net omhaan halttuusti.

Kannattaa alkaa arvostelheen,
vasta sittekko kykenee näkheen
kaikessa kaunista ja kelvollista,
semmonen luo energiaa.

Ole rauhassa mitä olet,
ihan sama, mitä muut tykkää,
rakasta ja kunnioita itteästi
hyvänä ja kauhniina, siittä se lähtee.

(22.9.21 jki 17:55)


Sivujen alkuun tästä


18. Kirffeellä kylhään

Mie tyär se kaikkitietävyyessäni julistan käsityksiäni ja tietämisiäni ja tekemisiäni, vaikkei multa kukhan kysyny.

Mie oman oikean riemussani tulen ja jyrrään, tiän ja näytän, mitesson tämän ja tuon asian kans.

Sinun puolesta huolestumisella ja puolestasti hättääntymisellä pyhitän suorat sanani päin näköästi.

Puolustan ja pelastan maailmaa ja kävelen kylmästi sinun yli, vaikka sullon täys oikeus omhaan oikeaasti.

Tiän paremminko kukhan, miten maailma makkaa ja sie saat luvan uskoa minua.

Minun tottuuteni on se paras tottuus, minun ei tartte vaijjeta, ei olla kohtelias, ei kuunnella.

Minun on pakko kytätä ja holhota, ettet sie tehe tyhmiä ekkä seiso väärissä joukoissa.

Teen kaikkeni yhteiseksi hyväksi ja niinko määrätty on, tuun vaikka läpi harhmaan kiven ja kirhffeellä kylhään, josset sie tottele.

Pelastakkaa meät oikeaoppisilta tietäjiltä, hyyssääjiltä ja määrääilijöiltä.

Antakaa ihmisille oikeus oman syämmen äänen kuuntelemisseen, itte oman päänsä pitämisseen ja perhheitten kotirauhhaan.

Vaikka se syän puhus viehraita kieliä, pää käskis eri suunthaanko viraliset tahot sannoo ja perhheitten kotirauha ois toista maatako virkavallan maailmanlaajuset sosioekonomiset terffeyskriteerit.

Antakaa toisillenne syämmen rauha ja kasvamisen vaphaus.

Valtiovalta pysykhöön lestissään ja kunnioittakhoon sitä, mitä kukin kansa sannoo ja haluaa.

Soli tässä, lukekaa uuesti ja olkaa mitä mieltä haluatta, sillei niin väliä, meilä ittelä ja toellisuuella on väliä. Elämä on lyhyt keikka ikkuisuuesta ja met tiämä niin kovin vähän, ihan vähän vain.

- hilkkapien

(25.9.21 klo 13:34)


Sivujen alkuun tästä


19. Toivo päästi pälkähästä

Oskarilla oli ollu työhläät ja haastheelliset läksyt ja sittesse onnellisen ylpeänä pakkas hommia rephuun ja puhu, kuinka oli tyytyväinen ja onnistunu taphaus.

Molin pari viikkoa ettiny onnen seteleitä, jokka kesälä sain ja siis hoksanu, ettei net ollukkaan pörssissä tuomassa onnea. No siinä sitte muistin sen hakemisen ja aattelin oon ilosesta puhheesta, että kyllä mie net löyän, ei piä tyhjästä huolestua eikä mieltänsä rasittaa, vaan toivoa ja luottaa, että kaikki järjestyy.

No otin pari askelta ja samala miehleen juolahti, että kesälähän mulloli se vanha käsilaukku käytössä ja kävelin suohraan tarkistaan asiaa. Ja a vot, vetoketjullisessa sivutaskussa noli.

Aivanko minussois ollu joku lukko sen onnen setelien ettimisen ja hakemisen kans.

Ja se lukko napsahti auki samantienko Oskarin toihvekkuus ja ilomielisyys pääsi minhuun, aivanko tarttu kaikheen minussa, valahti tajunthaan ja läpäsi minut, vappautti minut.

Hauskaa toihveikasta iltaa ja paljon vappautta, murut puspus! t. hilkkapien

(28.9. klo 16:50)


Sivujen alkuun tästä


20. Pelko pois Roosmariin

Pelko vie kaiken ilmatilan meistä ja koko maailmasta. Pelko, pelottelu ja pelkääminen estää meitä elämästä. Pelottelu on tuhovoima ellei ajatus kerkiä tai pääse välhiin.

Pelotuksesta on lyhyt matka telotukseen. Elämä mennee pilale. Eikä siihen aina tarvita hallituksia tai virkamiehiä tai sotilasvoimia tai maailmanjärjestyksiä, met tehemä sen ihan itte ja ussein jo ennen niitä.

Mielen manipulointi ja kaikkinainen aivopesu pelottelulla tapahtuu noin vain ja äkkiä, jossei sitä kerkiä nähä, hoksata eikä itte ossaa tai kykene ohjaahmaan sitä ulos elämästämme.

Alhainen mieli tai meän alavirrat, joku alitajunta, sieppaa kaiken totena ja oikeana, mitä näemä, koema ja otama vasthaan ilman, että itte käsittelemä sitä. Ja sen kaiken kans met sitte elämä elämäämme ja niistä voimaa ammennamme.

Jos hoksaat, että nyt sinua höntitethään, manipuloihaan, aivopesthään, pelotelhaan, rauhotu, rauhotu ja rauhotu ja pane rauhallisia ja rakastavia ajatuksia välhiin. Äläkä luovuta piiruakhaan paskapropagandalle.

Äläkä suostu horjuhmaan, vaikka kuinka meinais pelottaa, kävis kipeää, ois yksinäistä. Pysy valphaana ittesti kanssa, huomaa manipulointi, pelottelu ja aattele ja tutki rauhassa kaikkea. Tutki luottavaisin ja avoimin silmin ja mielin.

Älä löysäile, ole valpas. Jako hoksaat höntitys-pilkahuksen ittessästi toimi heti. Siis samantien, ihan heti oitis ja just samala sekunnilla toimi. Hetikko pieniki höntityksen hoksaus pilkahtaa mielesti vieressäkhään, noteeraa se hoksaus. Hoksaa, minua höntitettään ja rauhota ittesti, ei mithään hättää, kaikki järjestyy.

Ittehän met kans höntitämä itteä. Koko ajan sisänen pälinä ja lätinä käy. Ihan mitä sattuu kurjaa pölinää pää ja syän täynä, jossei sitä sitte itte ala ohjaihleen pois elämästään.

Sisästä puhettaan, sisästä äänten ja ajatusten sekamelskaa voi ohjailla. Sitä ohjaillaan päästämällä irti. Päästämällä paskat pois. Päästämällä huonot ja likaset ajatukset jatkaan matkaa. Päästämällä irti, vaikka pelottas.

Entäs sittesse, mitä itte päästelemä ulos omasta suusta tai sometama. Kaikki tallentuu meihin. Rikastuttaa tai saastuttaa meitä ja meän ympäristöä. Eikä vain saastuta ja tallennu, son meän elämää ja met ittekki käytämä sitä kaikkea evhäänä tulevina aikoina.

Pelottelu livahtaa meän pohjamuthiin niinko pääskysäiti poikastensa tykö. Jako son sinne oiken pessiytyny, sitäpä on vaikea hoksata. Sieltä se pelkopääskynen visertää ja kujertaa ja vikkuuttellee pelottelujhaan.

Ja varsinki heikkona hetkenä, varsinkiko meilon niin paljon kaikkea huolta ja hättää, sillon meän vanhat pelot oiken kimpoaa pinthaan.

Mutta niitä voi pestä ittestä pois uuistumisella. Antamalla elämän uuistaa meitä.

Päästämällä irti vanhoista peloista, kurjuusmuistoista ja pian uutta tullee vääjäämättä tilale. Uus, se meile ittele uus, siinä son oven suussa ja portin pielessä, siinäse oiken oottaa, että meissois tillaa uuen tulla.

Elämä hoitaa, parantaa, jopa elvyttää pelkojensa ja pelottelun uhreja, katomakos sitäki asiaa joskus. Rauhallisena hetkenä katoma ja kiitämä ommaa luottamusta, että kyllähän tämä elämä on mahtava keikka täälä maailmassa. Elämä on kiitoksen paikka. Että meile tämmönen elämä on annettukki.

Elämä ja meissä piilevät elämänvoimat jatkuvasti ja väsymättä auttavat ja uuistavat meitä.

Omia elämänvoimia voi itte tukea harmonian näkemisellä ympärillään, sopusoinnun kokemisella, kauhneutta ponggailemalla.

Elämä tarjoaa koko ajan parastaan. Elämä uuistuu ja muuttuu joka hetki.

Ja met ihan tarttema lempeitä ajatusten tuulia ja virvottavia raikhaita syänten virtoja vappauttaan meitä, päästään meät toellisuutteen, tähän ja nyt.

Pelko pois, haihtukhoon taihvaan tuuhliin meän sielusta ja päästä ja ruuhmiista ja ympäriltä.

Pelko estää järjen käytön. Pelko pillaa meän elämää. Pelko tuhoaa meitä. Pelon voi käsitellä ohjaamalla sen ulos elämästä. Pelon pauloihin ei ole pakko jäähä.

Pelko on vakava asia ja ilmiö, tutkikaamme sitä varoen ja kunnioittaen.

Huomenta ja rakastavvaa, ihanaa päivää, olkhoon hyä päivä tulossa kaikile!

(29.9.21 klo 8:08)


Sivujen alkuun tästä


21. Vanha vappaa-ajattelija kertoo

Että se on se sananvaphaus,
sese justse minua niin ilahuttaa.
Sehänse mulla teettää.
Jase joku mielipitheen vaphaus,
sen kans mie nousen sekä lasken.

Hoksaan herkästi rajottamiset
ja hyvvää tarkottavat suojelemiset.
Ylleensä aina näen,
ettei nole reiluja eikä oikeutettuja,
non falskeja vallankäyttämisiä,
net perustuu yleville yläajatuksille,
koville, väkivaltasille agendoille
tai luutuhneille järjestyksille
tai ainaki käsityskukkasille.

Sillainhan mie sitte olen jääny
niinko nalle kalliolle,
systeemeitten ulkopuolele.
Nallena kalliolla mie sitte tutkailen,
kuuntelen ja kattelen maailmaa
ja maailman järjestyksiä.
Mie piän, että moon itte vastuussa
itttestäni ja siittä, mitä aattelen.
Kaikki ooma.

Ja kaikki kaunis ja hyvä,
henkinen ja syvä on tässä hetkessä.
Kaikki on tässä ja nyt.
Elämä on pyhhää ja juhlaa joka hetki,
ei minun tartte laskelmoijja,
varustautua eikä juuri unelmoijja.
Eikä ainakhaan päivän uutisia lukea,
ei olla valveutunu medioitten kans,
riittääkö oon itteni kans
valpas ja valveutunu,
omissa mitoissani ja määreissäni.

Sanat, nethän on vain sanoja.
Vappaa-ajattelijaki on vain sana.
enkä mie sitäkhän oikeasti ennää ole,
En ennää järjestäytyny vappaa-aattelija.
Enkä koskhaan yrittäny kirkkoja kaajella.
Moon vain itte niinko taivastenvaltakunta
ja lapinmaitten vaarat on minun kirkkoja.
Ja minun jumalia olkhoon tottuuentunto,
suhteellisuuentaju ja liikkuva aattelu
tai jotaki sinneppäin.

Ymmärtämätön ja sinisilmänen,
sillaiki minusta on sanottu
ja saa sanoa. Saa vaphaasti sanoa.
Eikä sanoista eikä ajatuksistakhaan
piä auktoriteettejä tehä.
Ei uskonkappahleita misthään.
Eikä tietokhaan niin tärkeää,
jossei sole tutkivvaa ja muuttuvvaa.
Mutta tiedostaminen on rakhautta,
josse tuo lähemmäksi toellisuutta.

No miepä kokoan nyt itteni
ja toivon, etten uranu omhaan
enkä teän päähän mithän turhia,
ei turhia uria eikä karttoja eikä kaavoja
eikä tyhmiä ajatusratoja tai toistorutiineita.
Suojelkaamme aivoja turhilta urilta.
Uraputkethan minua ei ennää uhkaakkaan.
Jee, eimikhäntyyppi kiittää ja kuittaa,
rohkeaa eläväistä elämää kaikile!

(30.9.21 klo 10:08)


Sivujen alkuun tästä


22. Päivän teatteriesitykset alkaa

Huomenta ja ensimmäinen esitys.
Toinen ja kolmas.
Ja se minua ihmetyttää,
kuinka met jaksamaki näytellä
kerrasta toisheen samat vanhat roolit,
ikivanhat näytelmät,
tutut kahjokulttuurelliset draamankaaret.
Raataama ja porisema
tutuiksi trimmatuilla äänenpainoilla
ennalta arvattavia vuorosanoja.
Taistelhaan ja toistelhaan, kehitelhään
ja teeskennelhään muutako olhan,
aivan muutako itte ittele tarttisima.
Päivästä toisseen samat näytelmät
Hyvässä ja huonossa. Hyvällä ja pahalla.

Jonaki päivänä, tuohikuussa jäniksenpäivänä,
met laskema naamarit,
esiriput valahtaa lattioille,
kongit ei soi eikä kellot kilkkaa,
tullee hiljasta ja met alama puhua.
Puhua omala äänelä
eikä kenenkhään tartte kuunnella,
eijjole puhheenvuoroja,
ei keskustelusääntöjä.
On vain syämmen ääni.
Syämmen oma mystillinen puheääni
ja maailmankaikheuen kieli,
jota kaikki kuulee ja tajuaa sinänsä.

Kaikki puhhuu ommaa syänpuhetta,
päät ei päkätä välihuomautuksia,
ei ees tavunmittasia kommentteja,
ei suosionosotuksia eikä kannustuksia,
ei kritiikkiä eikä arviointeja,
ei havannointia. Esitykset on päättyhneet.
Syämmet puhhuu ja elämän laulut soi.
Jokhaisen elämän laulu soi ja kuuluu,
vaphaasti ja vilpittömästi
niinko taihvaan valosa korkkeus
ja maan syvä sielu vain soijja voi,
kaikki yhtenä äänenä, kaikki on yhtä.

Huomenta maailma, tänhään ei ehtoja täytetä,
ei vaatimuksia esitetä eikä pantteja anneta,
ei lunnaita lunasteta eikä takkuita vaaita,
ei vakkuuksia, vakuutteluja, ei korvauksia,
ei armonpullia eikä lohutuspalkintoja
ei anneta, ei oteta, ei makseta,
tänhään kaikki riittää.
Päivän tarjoiluna vain ehotonta rakhautta,
kaikki kelpaa ja riittää
ja kaikki hyväksyttään.
Mooma joustavia ja hoksaavia
ja kaikila yhteisenä oikeutena ajatuksilla
leikitellä, jopa asioita harjotella.
Villisti ja vaphaasti mielikuvitella.
Toellisuuessa eläskellä,
mithän siittä pois ottamatta
ja mithän siihen lissäämättä.

Mutta yhestä emmä luovu,
toivosta auringonnoussuun,
jossa ymmärrämä itte itteä
ja yksi on kaikki
ja kaikki on yhtä!

(5.10.2021 klo 10:32)


Sivujen alkuun tästä


23. Hyyää yötä

Nuku hyvin ja näe kauhniita unia
ja aamun tullen
herrää sirkeänraikhaana
virkeänvalhmiina
Siperian opetuksiin.

Luo ihana päivä,
lumoa, totteuvvu ja ja muista,
suojelhaanhan niitä liito-oraviaki.


Sivujen alkuun tästä


24. Tästä ikkuisuutheen

Nautin uuesta aamusta,
kiitän nukutusta yöstä,
myönnyn päihvään,
antauvun johdatukseen
ja tullee uus aamu
ja tullee ilta.


Sivujen alkuun tästä


25. Issointa on rakkaus

Säihkyvin silmin ja hehkuvin poskin,
herkin korvin ja kirkkahin otsin,
syän auki, naama loistaen,
tullee ja mennee, ellää ja tekkee,
koko ajan ja alati,
kotona ja korvessa,
maailman kartanoilla
ja kairojen kauhneuksissa.

Ossaamatta itteään arvioijja
kirmailee päin elämän opetuksia,
niinko hellästi hellitty koiranpentu.
Nuuskii ja pussaa, pissaa ja haukkuu,
vaistoaa ja aistii, ottaa tai hylkää,
on rehti ja reilu omassa tottuessaan.

Ei mieti käsi poskela menneitä,
syö nälkhäänsä ja juo janhoonsa
jako väsyttää, kierähtää kippuhraan
ja ottaa pikkutorkut.

Ei varustauvvu eikä valmistauvvu,
ei kaehi kamua eikä himotte toisen namua,
ei havittele naapurin koirankoppia,
ei manipuloi eikä juonittele.

Hyväksyy hyvänsä, sitä korjailematta,
rakastaa rakkaansa, sitä parjailematta,
kipittää polkujansa, maailmaa parantelematta.

Nauttii ja laukkaa, hoksaa ja haukkaa,
surree surunsa, ilottee ilonsa.
Antaa arvon ittele ja omile luille,
kunnioittaa kaverinsa reviiriä,
nuolee itte haavansa ja tassujensa anturat.

Eksyy ja erehtyy ja on koko ajan perilä.
Leikkii ja leikkii ja antaa maailman olla.

Haistaa ja maistaa kaiken,
juoksee taiten ja kesken kaiken
pannee silmät kiini
ja urvahtaa siihen paikhaan,
aikaa mittaamatta ja antheeks pyytämättä.


Sivujen alkuun tästä


26. Sielu

Son joku kipinä minussa,
son suvaittevainen,
ussein se sannoo, painu siittä,
hyväksy ja rakasta
kaikkea ja kaikkia.
Se pannee aattehleen
elämän hyväksi
ja ihmettelheen,
kuinka pitkälle kantaa rakkaus.

(12.10.21 klo 18:38)


Sivujen alkuun tästä


27. Sananvaphaus

Mestarit ideoi, julisti ja kulki,
kiltit ja kuuliaiset jäi ja teki
vuoret voiksi ja ideat toeksi.

Maan hiljasten varassa siton
herrojen johtamat soat soittu
ja pappien saarnat ja opit jaettu.

Kansojen voimalla ja taholla
kansat ja maailmat synty ja nousi.

Ihminen uuistu ja uuistu,
kehitty ja yksilöllisty,
mitäs nyt, sitä tiä en,
ko ei oppiläpit mestareita tottele
eikä gurujen perässä hiihtele.

Ihmisten enemmistö valittee toisin,
poikkeaa laulta ja löytää kotia,
pannee valot pääle, henggittää syvhään,
rakastaa ja tohtii sanoa.


Sivujen alkuun tästä


28. Suorat ja rehelliset ihmiset

Non niinko kirkhaat taihvaat
ja niinko muhevat maat,
non sitä mitä on,
nousee ja laskee,
leikkii ja tanssii,
hiljaa ja kovvaa.

Niinko kevät kohisee,
lirisee ja lorisee
vuenaikojen arjessa,
ikkuisuuen helmoissa.

Non niinko pieniä enkeleitä
puhumassa sieviä
ja rumia kultajyviä,
näkemässä kauhniita
ja pahoja unia
ja syvästi rakastamassa
maailman ahtauksia
ja mielten avaruuksia.


Sivujen alkuun tästä


29. Emmäkös met kestä

Ei, ei sitä ihminen kestä
määräänsä enämpää ymmärtämystä,
ääretöntä lohutusta, liikaa valoa,
emmä kestä koko tottuutta.
Memmä kertakaikhiaan kestä.
Vain vähän valoa meile.
Pehmennettyjä vihjailuja.
Puolivillasia osatottuuksia.

Mitässillon tapahtuuko ei kestä,
kuka sitä senki tottuuen määrää,
mikä sen määrän määrää?
Pankit, hallitukset, virkamiehet,
tutkivat journalistit, johtajat,
joku ideologia tai ismi?
Vai määrääkö meitä medioitten
pelottelut ja tappelutukset?

Mitähän jos romahtasima menehmään
ja siittä sitte korjaisima luumme
ja jatkasima villinä ja vaphaana
niinkauvvanko matkaa riittää
ihan näine hyvinemme,
saman ison taihvaan alla,
yhessä toisten kans.


Sivujen alkuun tästä


30. Propleemien kans

Sitä hermostuu helposti,
rämisee, rähisee ja kähisee
niinko kiukkunen harakka
lehmihaan aijjan laijjalla.
Jauhaa vanhoja surkutarinoita
niinko levysoitin,
jonka neula on tarttunu uralle.
Vaivojansa vaikertaa,
vihoissansa kaikertaa
niinko ahistunu teini
jakamassa uhkasakkoja lähimmilleen.
Kiljuu pitkin pihoja,
oksentellee viattomien kynnyksille
ja oottaa pikavoittoa
niinko ois epätoivonen politiikko
käymässä vaalitaistelua.

Jossei joku asia hoijju
ekkä saa hommaa halthuun,
propleema pyörii ja hyörii,
ongelma valluu ja vennyy,
kysymys ei hahmotu eikä muotouvu,
ei jäsenny eikä sitä voi kuutioijja,
siittä ei saa milhään mitenkhään kiinni.
Heitä se menehmään.

Älä ennää jatka,
älä mielessä vatkuta
äläkä päässästi pyöritä,
se vie sinut, hukut siihen,
menetät voimasti ja hukkaat olosti.
Hetikko saat vähänki veettyä henkeä
yritä ottaa ittestä kiini
rauhotu, rauhotu taas armas lotta
vaikka soiski totta, sillä sitte
ja nyt alkaa energiat ja ideat virrata.

Anna sen kaikkein pahimman tuntheen olla
ja saman tien kuikahtaa, kiipii
tai hiipii joku pikkuidea silmänurkasta,
joku pikku-ideanpoikanen kukahtaa
jossaki mielen syvässä päässä.

Jos tunnejumi jatkuu ja jatkuu,
turhaa turhempaaki on jäähä siihen
kuuluissaan tulheen makkaahmaan.
Älä jää kotia itkehmään kahen
ongelmasti kans, mutta älä sotke
sen kans toistenkhaan sieluja.
Jätä se just siihen, anna puota pois,
anna jutun olla ja kävele tiehesti.

Mitesse meni se, että vallankummous
tarttee aikansa juurtuakseen,
elä ongelmasti kans,
paa se sivutaskhuusti,
vetoketjun taka ja taskun kansi kiini,
pois silmistä ja mielestä,
sinne vaan kypsyhmään,
et näe sitä ekkä koe koko propleemia,
se vain vaivihkaa ellää sinun rinnalla.

Ja jonaki päivänä, oivallus saapuu,
ratkasu ihan kiljahtaa päähästi,
täyttää syämmen valolla,
hellänkeveästi heihlauttaa luutaansa,
vaphauttaa mielesti ja a vot
puhistaa sielusti, simbsalabim,
ihan noin vain.

Ko aika on, sinussa kypsyy ratkasu,
aika kypsyttää sulle vaihtoehon,
se jokin kyllä juolahtaa miehleesti,
ittesthään selvänä ja selkeänä.
Tullee julki tietosseen miehleen
niinko ois sielä aina ollukki,
omassa taskussahan se oottiki.
Ja oivallan. Sain oivalluksen.
Ja ymmärrän taas vähän enämpi.


Sivujen alkuun tästä


31. Sielunsinggutusta

Rakasta ihanaa touhuilua
ja yhtäkkiä sekunnin osasen osa
ja olo putosi,
alko itteni höntitys,
olin huolestunu.
Tyhjästä huolestuminen yllätti,
kello nuin paljon
eikä tapahtunu se,
mitä piti tapahtua.
Mielikuvitus lennähti
ja vatsapp palhautti olon,
turhaa oli sielun singgutus,
kaikki ok, saa nauraa,
semmosta sielutreeniä.
Tää niitä päiviä oli.


Sivujen alkuun tästä


32. Kauhneus

Kaikissa on kaikkea.
Kaikessa on kaikki.
Aatelhaankos hetki kauhneutta.
Tässä ja nyt.


Sivujen alkuun tästä


33. Kaipuu

Kaipaa, rakas ihminen,
kaipaa rakhaani rauhassa,
kaipaa kipeästi,
kaipaa, että joku jossaki
ois joku sulle,
huolehtis sinusta,
rakastas sinua
jako soot valmis,
löyät lähempääkö arvaatkaan
- täys elämä koko ajan siinä,
paikalla ja tavattavissa,
valhmiina ottaan ottajansa,
kaksin käsin kaappaamassa.


Sivujen alkuun tästä


34. Nukkumisen ylistys

Mitässe teän elämän resähtiohjekirja
tälle illalle kertoo ja neuvvoo.
Minun kirjase joka ilta sannoo,
että meeppä sie siittä
ja kuo ja neulo vähä aikaa
vaikka sitä villatröijjyästi
ja vahvista elämänvoimiasti.

Sittesse kohta käskee meät
Herttulin kans ovesta ulos
iltalenkile, kaupungin raitile,
että jaksama nukkua
eikä tartte koko yötä kukkua.

Yölä unissa met leppuutama syäntä,
putsaama päätä ja huuhoma aivoja.
Vaphautama daattaa ja muistitillaa.
Unien henkimaailmoissa met näemä toisia,
ehheytämä kovalevyjä ja siivoama alitajuntoja.

Hulvatonta, huuhtovvaa,
hellänhauskaa illansuuta
ja hempeänhyvvää illanhuumaa
ja sikeänsyvvää, söpönsatumaista
ja sammalenpehmeää yötä kaikile
ja aamula met virkeänä nousema ylös
ja kiitämä hyvästä yöstä
ja lähemä kiitään ja nousema vuorile
kaikki elämänkysymykset kainalossa
rakentahmaan rakhautta!

t. hilkkapien


Sivujen alkuun tästä


35. Kiukuissansa kippuroimassa

Onko helpompi ärsyyntyä,
vihata ja huutaa,
parkua ja riehua,
syyttää ja tuomita
sen sijhaan, että toimis.
Aina ei voi, mutta jos voi.

Valmista maailmaa
eikä elävää toista ihmistä
ei voi muuttaa,
mutta ittensä voi antaa uuistua
ja se ratkasee jo paljo.


Sivujen alkuun tästä


36. Mikässon vanhana ollessa

Nimet hukassa
ja se, että mihinkä mie jäinkhään.
Ja seki, mitä muistaa
son kultaantunu epätoeksi.
Mikässon vanhana ollessa.


Sivujen alkuun tästä


37. Suru

Suru on muistamista,
kaipuuta ja ikävää.
Ja sittesse suru vähän siirtyy,
haipuu välilä vähän sivhuun,
ei niin sureta eikä mureta,
muttei se suru häivy.
Son vähän niinko naisten käsilaukku,
aina matkassa, aina tarpheen,
jokhaisella omansalainen
ja täynä mitä ihmeellisimpiä
tärkeitä asioita.
Suru kulkee meän matkassa
ja täynä mitä ihmeellisimpiä
muistoja, joka ihmisellä omansa,
semmosenako hän tarttee,
non tärkeitä ittekullekki ittele.
Muistot voitelee sielua
ko jatkama matkaa surun kans.


Sivujen alkuun tästä


38. Tule mukhaan

Mooma loputtomalla matkalla,
pitkin avaruuksien laajoja kaaria,
emmä tiä paljon mithän
paljon misthään
ja siinä kyllä tuntee,
että on aika pikkuhilkkanen
ja koko ihmiskuntaki
pikkutilkkanen maailmankaikheussa,
ko aattellee.




Sivujen alkuun tästä


39. Elämän rahtikirja

Siinä rahtikirjassa on muistot.
Kivat ja kauhniit ilahuttaa,
tuo voimia ja rakentaa meän elämää,
mutta oikeasti minkähänlaista kamaa
met rahtaamakhaan matkassa
ja kertaama yhä uuestikko
non meän kirjassa niin kätevästi.

No sen kirjan vois kyllä hukatakki
enkä tarkota muistisaihrautta,
vaan, että poimii parhhaat palat
ja heittää loput kirjan matkassa
roskhiin ja unohtaa sinne.

Tekkee vaikka uuen rahtikirjan
ja ottaa siihen energisoivat
ja ihanat asiat niinko voimaksi,
niinko evhääksi, jos sattus,
että matala mieli yllättää
tai elämä kovasti heittelee,
sillon se kannattaa avata
ja harhaasti tavata
kannesta kantheen
ja lukea ihan itte,
kuinka ihanaa elämä on,
on kuin onki, elämä on ihanaa.


Sivujen alkuun tästä


40.

Ulkopuolisuuen kokemus on valhe,
Son vale, valhetta tyynni.
Mooma yhtä kaikki
yhessä tätä kaikheutta.
Kukin laillansa
joukolla lentämässä.
Ooh mie pyörryn.


Sivujen alkuun tästä


41.




Sivujen alkuun tästä


42.




Sivujen alkuun tästä


43.




Sivujen alkuun tästä


____________________

501. Sanasilppua

Kirjhaan on tulossa ehkä 500 lukua ja tästä alaspäin näettä ihan alkuaihneita, ajatuksia, muistilappuja, sanoja ja lausseita, jokka kehkeytyy raaka-ravinnostta tuhtiksi annoksiksi tai kypsymässä seuraavalle levelille tai valmistumassa jonkulaisiksi pyörylöiksi tai inspiroimassa uussiin sfääreihin, jollaki lailla johonki kohtaa kirjaa.

Huom!
Teen näitä sivuja html merkeilä, ei mithän valmista plokialustaa käytössä ja alla olevassa sillisalatissa merkit puuttuu, on kesken tai laittamatta ja siksi alla näkymä teille se, mitä on.



________________________________________
________________________________________


sterotypiat yleistäminen väkivaltaa hyväntekeväisyys Suomi-intoilija Ollaan pörröjä ja pösilöitä Kyllä se siittä. Isän opetus. Ikävä ihminen Lohdullinen itku Harjaantumalla vähin erin.
Kohtuuella valoa.
Pehmennettyä vihjailua.
Vain osatottuuksia.

Kaikkien sekopäisten selitysten ja puolivillasten puolustautumisten seassa pelko kasvaa ja mieli vässyy, eikä siinä soassa heikot ossaa puolustautua eikä saa tukea eikä turvaa. Kiitos, meile särkyhneille repaleille
vähitellen ja pikkuhiljaa
vain pikkuruinen pala paratiisia
ja puoli näytöstä kerralhaan.




Sivujen alkuun tästä